lauantai 10. syyskuuta 2016


Metsäpuutarhan portilla kasvava koiranheisi alkaa pikkuhiljaa siirtyä syysväreihin.


Istutin pienen pähkinäpensaan alun metsäpuutarhaan. Alueen rajamailla kasvaa jo yksi vanhempi ja suurempi pensas. (Istutin uuden pensaan samaan paikkaan, johon keväällä istutin hevoskastanjan taimen. Hevoskastanja kuitenkin paleltui ja kuoli heti alkuunsa, joten paikka vapautui pähkinäpensaalle.)



Perustin metsäpuutarhaani ensimmäisen sieniviljelmän. Keväällä olisi tarkoitus jatkaa eri lajilla ja hieman erilaisella viljelytyylillä.


Metsäpuutarha heinäpellon suunnasta katsottuna.


Nostin huikean menestyksekkäät piparjuureni ylös. Neljä niitä istutin ja kaksi enää löytyi, nekin aika rimpuloita.


Tässä koko piparjuurisato. Suuret juuret löytyivät alkuperäiseltä kasvupaikalta, kallionkolosta. Istutin uudet juurenpätkät kasvimaalle, en luovuta. Kallionkoloon jäi juurenpätkiä myös, sieltä ne taas ensi vuonna kasvavat.


Anisiiso menestyi hienosti tänä kesänä. Pieniä siementaimiakin löytyy joka puolelta.


Kaikenlaista sadonkorjuuta ja säilöntäurakkaa on riittänyt. Aronioista keitin mehua (tosi hyvän makuista), omenoista tein renkaita kuivattaviksi ja keitin hilloa ja kokosin koreihin mehunpuristamoreissua varten. Kurtturuusunmarjoista tein sosetta.

Puutarhahommia on myös tehty. Perennapenkkien uudistuksia ja laajennuksia, kallion esiinkaivuuta (kaikenlaisia konsteja nurmikkoalan vähentämiseksi) ja erään valtaisan angervometsikön alasleikkuuta. Seurana on viimesyksyiseen tapaan ollut utelias punarinta. Heittelin sille maata kaivaessa esiin tulleita matoja.



Niin uskomattoman ihania, lämpimiä syyspäiviä on ollut. Ja ihania, vilpoisia ja sumuisia aamuja. Ja lämpimiä, leppoisia iltoja. Eräänä tällaisena iltana en malttanut mennä sisälle vaan vaeltelin ympäriinsä vastapuiduilla pelloilla. (Lapsena oli ihanaa syksyllä kun pellot puitiin ja niille pääsi juoksentelemaan. Piti kyllä varoa jos oli varrettomat kengät, sänki oli sen verran kovaa että se saattoi tehdä pahat naarmut nilkkoihin.) Siellä pelloilla ja ojanvarsilla kulkiessani löysin kuvan täydellisen kiven, voi mikä lahja!

Eräänä iltana hämärän laskeutuessa alkoi pihamännyssä hurja konsertti. Varpuspöllö se siellä oli syyssoitimella.





Metsästä löysin vastakaivetun ketunkolon.


Puolukoita ei ole tarvinnut yksin noukkia. Seuralaisena on ollut esimerkiksi tämä kuvan nuori rupikonna. Kalliolla istuskellessa ja puolukoita noukkiessa on taustamusiikkina ollut puimurin jyminää ja peltojen yllä liitelevien kanahaukkojen kiekumista. Ja välillä ylämaan karjan hurjaa mylvintää. (Se ei todellakaan ole mitään pientä ammumista, vaan hurjaa, kauaskantavaa, alkukantaista laulua.)


Pitkästä aikaa on hurjan hyvä puolukkavuosi. Näillä seuduin on jo monta vuotta putkeen ollut aikamoinen puolukkakato, mutta nyt vihdoinkin saa syödä puolukoita sydämen kyllyydestä!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti