maanantai 11. heinäkuuta 2016




Tämä saa mut onnelliseksi. Istuskella mustikanvarpujen keskellä, kuunnella linnunpoikien sirkutusta ja hyttysten ininää, hissukseen marjakippoa täytellen. Ja voi että miten paljon on kanttarelleja! Metsästäjä-keräilijäaikojen esiäideiltäni periytynyt keräilyvaisto on vahva. Kori käsivarrella yrttejä, sieniä, marjoja tai vaikka kiviä tai hirvenpapanoita keräillessäni olen ehkä omimmassa elementissäni. Onnistuneet keräilyreissut saa mut hyrisemään tyytyväisyydestä. (Hieman saman tunteen saa erityisen onnistuneen tori- tai rekoreissun jälkeen. Kaupunkilaisnaisilla keräilijävaistot saattavat putkahtaa esiin ostoksilla.)



Niittyhumala.


Maarianohdakkeen kukkanuppu.


Majesteettinen ilmestys, maarianohdake. Sen lehdet ovat upean hopeisenkirjavat ja nuppu kuin kruunu. Jännityksellä odotan kukkia.


Pihasauniota.


Vihdoin sain määritettyä täälläpäin kasvavan kuisman, se on särmäkuismaa.


Kuismaöljy uuttumassa. Löysin uuden, aivan mahtavan kuismapaikan, ison alueen joka on ihan keltaisenaan kuismaa. Kylläpä mua nyt yrttienhaltiat ovat siunanneet! (Vastikään mulla oli onnea hyvän lehmuspaikankin kanssa, mutta siitä lisää myöhemmin.)

 
Äidin sitruuna kukkii. Tuoksu on uskomaton!


Karhunputkessa on muutama kirva.



En saanut nukuttua (kiitos vaan jälleen kerran naapuri joka päätit muuttaa kotipaikkani ahdistavaksi kesäbilekeskukseksi...) Kävin tienvarressa keräämässä metsämansikoita, kunnes tuli liian hämärää ja kylmää. Maasta nouseva kosteus sai sormet kohmeeseen. Yritin etsiä kiiltomatoja, mutta ei onnistanut. Keitin lisää teetä ja istuin alas seuraamaan vesisiippojen saalistusta järven yllä.

8 kommenttia:

  1. Mua alkoi kiinnostaa keräilyvaisto. Nimenomaan "vaisto". Oon joskus jopa opiskellut aihetta (museologiaa). En muista niitä keräilyn luokitteluita enää, mutta toisessa ääripäässä on tehtävästään tietoinen, systemaattinen ja ammattimainen keräily ja toisessa täysin summittainen hamstraaminen. Mitä kaikkea siihen väliin mahtuu? Keräillä voi melkein mitä vain. Myös muuta kuin materiaalisia asioita. Tyytyväinen hyrinä on takuulla yhteistä kaikille silloin kun onnistaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En tiiä tieteellisistä termeistä, mut mä aattelen keräilijävaiston sellaseksi jostain kaukaa metsästäjä-keräilijäkulttuurin ajalta periytyvänä erityisesti naisille ominaisena vaistona olla alati valppaana ympäristön suhteen: löytyykö täältä mahdollisesti perheelle ruokaa, lääkettä, työvälineeksi sopivaa kiveä, koristeeksi sopivaa sulkaa tms. Koriin ja nälkäisiin lapsenvatsoihin pitää saada täytettä. Hamstraaminen ja tavaran kerääminen on sit asia erikseen. (Molempiin olen syyllinen ja erittäin epätrendikäs ja huono ihminen näinä konmariraivausaikoina.)

      Poista
  2. Kuvailet kauheen viehättävästi tuota naisten keräilyvaistoa! :-) Joo, tulee mieleen että semmoista täytyy olla, valppautta havaita tarpeellinen ja elintärkeä. Tulee hyvä olo kun miettii tuommoista.

    En tiennyt yhtään mikä on konmari. Yritin pikasilmäillä ja tuli aika rsitiriitainen mielikuva. Kiehtovaa kyllä mutta hirvittää. Suurimmalla osalla maailman ihmisistä ei ole mitään mahiksia ylevöityä ja tulla konmari-ihmisiksi. Aikamoinen elintaso tarvitaan lähtökohdaksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oho, mä luulin että mä oon pihalla kaikenmaailman trendijutuista, mut sä veit voiton!:D
      En mä niin syvällisesti sitä ideologiaa tunne (jos se nyt ylipäätään on sen syvällisempi...), sen verran mitä oon lehdistä sattunut lukemaan, ja onhan siinä varmasti hyvät puolensa, mut siinä on hyvin paljon asioita jotka häiritsee mua. (Ja toi on kyllä hyvä huomio mitä sä sanoit.)

      Poista
  3. Mä aina puhun kuinka mun metsästäjä-keräilijän dna hyrisee (käytän muuten just tuota samaa sanaa) kun esim. marjastan. Ja erityisesti kun pakastan mun metsästäjä-keräilijän dna on onnellinen nykyajan pakastimista.;) Tosin täytyy sanoa, että verrattuna sun metsästäjä-keräilijävaistoihin niin mun vaistot on aika nukuksissa.;)

    Mä en ole lukenut konmaria (enkä usko että luenkaan), mutta jotain lievästi epäilyttävää siinä tuntuu olevan. En tiedä onko se konmaria vai huonoa soveltamista aiheesta, mutta näitä tyyppejä jotka "luopuvat" kaikesta ja sitten kohta hankkivat vastaavat uudet, koska niille tavaroille olikin tarvetta tai ihan vaan halua. Mä olen epätrendikäs ja sentimentaalinen ja joidenkin mukaan materialisti, koska mulla on myös tunnesiteitä tavaroita kohtaan. Esim. joistain koruista tai vanhoista kirjeistä en halua tunnesyistä luopua. Toisaalta tunnesiteet toisiin tavaroihin tarkoittaa sitä, että pidän niistä huolta ja en halua korvata niitä uusilla vastaavilla, vaikka vanha oliskin jo kulahtanut ja tarjolla olisi uutta ja "parempaa".

    Sanna





    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sukulaissielu, metsästäjä-keräilijä-hyrisijä!:) Ihanaa!

      Joo en mäkään oo lukenut sitä, sen verran vaan tiiän siitä mitä oon lehdistä lukenut, ettei kait pitäis arvostella kun ei tunne... Mua vaan vaivaa se kun luovutaan tavarasta, et mihin se sit joutuu. Se ei maailmasta mihinkään poistu, oma koti siistiytyy ja selkiytyy, mut siitä tavarasta tulee jonkun muun ongelma (ja siinä mielessä se on edelleen omakin ongelma, koska se ei todella häviä maailmasta). Ihan kiva jos joku sattuu tarvitsemaan sen sun munankeittimen tai huonolaatuisen bilemekon (mut tarviiko nekään todella...) ja saat ne tyrkättyä jonkun muun huoleksi, mut se ei muuta sitä et ne on edelleen turhaa tavaraa matkalla kaatopaikalle ja sitä myöten tulevien sukupolvien ongelmaksi. Se on helppo olla ite onnellinen selkeässä, puhtaassa kodissaan kun roinat on tyrkätty piiloon omilta silmiltä. Mulla on ihan liikaa tavaraa (suurin osa perittyä ja vanhaa) ja mä olen valmis elämään niiden kanssa, onnellisena loppuelämäni...;) (Enkä nyt tietenkään tarkota että kaiken rikkinäisen, korjauskelvottoman/uusiokäyttöön kelpaamattoman roinan, säästäisin...) Toi on niin totta mitä sanot, että kun niihin tavaroihin on tunneside, niistä pitää parempaa huolta, oon ihan samaa mieltä.

      Poista
  4. Ihana sana tuo keräilijävaisto - tunnustan - minultakin löytyy sellainen. Itseni miellän myös Veikko Huovisen Hamsterin sielunkumppaniksi, ihmiseksi, joka varautuu talven varalle. Tosin tänä kesänä en ole päässyt niin usein toteuttamaan keräilyä, joka harmittaa ja joka jo näkyy minussa, siksi kiitos ihanista kuvistasi - ne antavat voimaa ja tuovat lohtua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, Hamsteri!:) Se on ihana tunne kun on kellari ja ruokakomero (oispa kellari ja ruokakomero...) täynnä ite kerättyä ja säilöttyä ruokaa ja voi onnellisena ja tyytyväisenä antaa talven tulla.:)
      Voi ei, harmi jos et oo päässyt marja- tai sienimetsään! Se ahdistaa, ymmärrän hyvin. Toivottavasti pian pääsisit toteuttamaan sun keräilijävaistoa metsään.:)

      Poista