keskiviikko 8. maaliskuuta 2017






Terveisiä kirjastonurkkauksesta. Kirjoja olen lukenut, järjestellyt hyllyihin ja outoihin kuvioihin lattialle. Kirjoja olen kuvannut, selaillut, hiplaillut ja haistellut. Kirjaterapiaani.

(Oolle kuva veriseitikkisormikkaista. Ne on ihan perussormikkaat, ja tosiaan tasasemmin värjättyä lankaa oli  harmittavan vähän ja jouduin varret kutomaan eri värjäyskerran langalla.)


sunnuntai 26. helmikuuta 2017








Hiihtolomaviikko ja Varsinais-Suomessa näytti tältä. Mitä ihmeen taikaa tämä on?




Minkki meni tästä.

****


(Hiihtolomaviikon soundtrackilla mm. tällaista maailmanparannusmusiikkia.)

sunnuntai 19. helmikuuta 2017


Linnut laulaa talvenmustien puiden oksilla. Helmikuu on jo melkein ohi. Kahden kuukauden unettomuus ja voimat menee lähinnä työpäivistä selviytymiseen. Paitsi kun niitä voimia ei enää olekaan yhtään ja kolmeen päivään ei pysty nousemaan sängystä.


Sarjakuvia olen lukenut. Dystopiakertomuksia, jotka muistuttavat vähän liikaa nykymaailmasta. Tarinoita elämästä Hiroshimassa tuhon jälkeen. Pupumangaa. Kiinalaista nettisarjakuvaa.

Luin Korealaisen sarjakuvan väkivaltaisesta, antisosiaalisesta persoonallisuushäiriöstä kärsivästä Daista, joka ei osaa rauhoittua ja unohtaa henkilökohtaista sotaansa maailmaa vastaan kuin muistisairaan isoäitinsä ja poikaystävänsä Jaeheen seurassa. Tarina on rankka, hyviä ihmisiä tai onnellisia loppuja ei tässä maailmassa ole. Luin 15-osaisen ja usean tuhannen sivun mittaisen tarinan parin päivän (yön) aikana ja viimeisen sivun jälkeen tuntui kuin olisin saanut iskun suoraan vatsaan enkä ole vieläkään täysin toipunut. Let Dai ei ole missään nimessä täydellinen: alku on vähän kökkö ja toisinaan tarina on aikamoista melodraamaa, mutta äärimmäisen vaikuttava se on.

Olen myös lukenut koko Nakamura Asumikon tuotannon, jonka vaan käsiini sain. Asumikon piirrostyyli on upeaa, eksentristä, artdecomaista (mieleen tulee Aubrey Beardsley). Tarinat ovat useimmiten synkkiä, outoja ja pimeitä, mutta välillä myös täydellisen haikeansuloisia rakkaustarinoita.


No. 6 opettaa.


Pitsiä kaipaan, kevääksi.



Ylläolevat kaksi kuvaa Love Is Love-antologiasta.


Sparkle on ollut viimeaikojen soundtrackina. Alkuperäinenkin on ihana, mutta tämä versio vie sen ihan omiin täydellisen hattaraisiin sfääreihinsä. Just sitä mitä tässä nykytilassani kaipaan (pitsin lisäksi).

sunnuntai 22. tammikuuta 2017




Uudet naapurit saapuivat vähän ennen joulua. He ovat kovin arkoja vielä ja pitää vaan tyytyä ihailemaan kaukaa. Ja totisesti ihailen, voi mikä profiili!



Vanhat tutut naapurit eivät ole kovin arkoja. Istuin aidan vieressä ja juttelin kaikenlaista samalla kun osa mullikoista kuunteli ja osa touhui omiaan. Pari kalisutteli sarviaan vastakkain leppoisasti. Eräs kihnutti kutisevaa kylkeään männyntaimeen kun taas toinen nuoli antaumuksella kaverinsa kaulaa. Joku rymisteli yksikseen taaempana metsässä.


Kuljin pellon poikki kun huomasin pari metsäkaurista. Kauriitkin huomasivat mut ja katselivat hetken, mutta jatkoivat sitten rauhassa syömistään. Jäin paikoilleni katselemaan, kun viereisestä metsästä alkoi kuulua karjahtelua. Näin kun ehkä kolme tai neljä kaurista juoksi koko ajan karjahdellen poispäin. Pellolla olevat kauriit vilkaisivat niiden suuntaan, mutta jatkoivat sitten syömistään. Hetken päästä metsäsaarekkeen takaa ilmestyi vielä neljä muuta kaurista. Nekin söivät rauhassa.
Mikäköhän sai metsässä olevat kauriit niin säikähtämään? Outoa jos ne pelästyivät mua, kun olin kuitenkin paljon lähempänä pellolla rauhassa olevia kauriita. Tai ehkä ne olivat kilpaileva lauma, joka ahdistuikin pellolla olevista kauriista ja lähtivät niiden pelossa karkuun (kauriit ovat aika kovia puolustamaan reviiriään).

 
Haaskoja ei ole enää saanut pellolle viedä lintuinfluenssan vuoksi. Joulun maissa kotkat pyörivät vielä alueella hermostuneina ja ihmeissään ruuan äkkiä loputtua. Nyt ne olivat jo tainneet luopua toivosta ja lähteneet muualle. Oli jotenkin orpo olo kulkea ilman ympärillä pyöriviä kotkia, niihin oli jo niin tottunut.



Joulun aikaan kulkiessani kiinnitin huomiota erään puun alla, lumettomassa maassa kirkkaina loistaviin valkoisiin linnunkakkaroiskeisiin. Kun katsoin ylös puuhun, huomasin oksalla heiluvan karvakasan.


Vähän matkan päästä maasta löytyi lisää karvaa ja joitakin luunkappaleita.


Kotka oli tainnut saada kiinni jäniksen ja syönyt sitä oksalla. (Kuvassa kappale jäniksen alaleukaa.)

lauantai 21. tammikuuta 2017

     






Tänään heräsin taianomaisessa talvikeijujen valtakunnassa.

(Ei siinä kauaa mennyt kun karu todellisuus jälleen paljastui, mutta olihan se ihana unelma sen hetken verran kun sitä kesti.)

tiistai 10. tammikuuta 2017






Hetken verran oli pakkasta ja lunta ja jäätä. Luistelin keskellä yötä ja olin aika onnellinen.


Hitaasti, mutta varmasti (?) alkaa elämä taas kirkastua ja käsityöinspiraatiokin palailla. Tekeillä on lapinpöllöpaita. Vanha pöllöpaita on ollut tosi kovalla käytöllä ja ei ole enää oikein edustuskunnossa. Alla olevan videon nähtyäni tajusin myös tarvitsevani ehdottomasti punaiset sormikkaat. Veriseitikkisormikkaat.




Tällaisia kirjoja tipahti postiluukusta tänään. Kertomuksia kissoista ja englannin maaseudusta, voiko parempaa ollakkaan.